Pesäpallon pudotuspelit ovat parasta aikaa menossa ja tunnetta on ollut kentällä sekä katsomossa. Pitkän harjoittelukauden ja runkosarjan jälkeen kausi huipentuu pudotuspeleihin mitalinkiilto silmissä. Tunnetta ei ole vaikea saada esiin ja joskus se saattaa läikkyä vähän ylikin. On kuitenkin hyvä pitää pelaajien keskinäinen psyykkaaminen, katsomokommentointi ja tuomareiden suoriutumisen arviointi hyvän maun rajoissa. Tämä on veteen piirretty viiva, joka jokaisen urheilutapahtumaan osallistujan tulisi itse määritellä. Kiihkeässä pelitilanteessa se saattaa unohtua, mutta yritetään.
Joukkueurheilijat ry:n lentopallon lajijaoston puheenjohtaja Panu Pitkänen muistutti asiasta mainiossa kolumnissa keväällä 2022. Kolumni on julkaistu alun perin Akaan Sanomissa. Panu Pitkänen pelaa lentopalloa Mestaruusliigassa Akaa-Volleyssa. Lue kirjoitus kuvan alta.
Kolumni: Panu Pitkänen
Miksi juuri urheilu on sellainen työnteon muoto, jossa kunnianloukkaus on sallittua? – Todella harva muu ammatti vaatii niin ehdotonta sitoutumista
Pohtiessani aihetta tämänkertaiseen kolumniini, ajatus harhaili pahasti. Oli vaikea keksiä, mistä alkaisi kirjoittaa, sillä näin pudotuspelien aikaan ajatukset poukkoilevat itselle rakkaan aiheen pariin eli urheiluun. Päätin luovuttaa ja kirjoittaa sitten siitä. Pysyköön suutari lestissään.
Kulunut vuosi on tarjonnut suomalaisille urheilun seuraajille upeita tapahtumia. Hakukonetta käyttämättä ensimmäisenä omaan mieleeni tulevat naisten lentopallon EM-kisat, miesten lentopallon koti-EM-kisat, miesten jalkapallon EM-kisat sekä olympialaiset.
Perinteinen tapa seurata urheilutapahtumia ja suorituksia on katsoa niitä televisiosta tai lähteä jopa paikan päälle katsomaan, kuinka suomalaiset urheilijat omissa leipälajeissaan pärjäävät kansainvälisissä mittelöissä.
Urheilutapahtumien aikaan on lähes mahdotonta olla törmäämättä uutisiin suomalaisten edesottamuksista. Elleivät leuat loksahda auki vielä omien menestyksestä, niin käy viimeistään sitten, kun avaa uutisen kommenttikentän. Kiitoksena kymmenien vuosien harjoittelusta ja omalle kutsumukselleen antautumisesta saa kiitokseksi kommentteja, joissa joku urheiluhulluksi itseään kutsuva katsoja ihmettelee, miksi edes osallistuit.
Sitäkin ihmetellään, kuinka muiden maiden urheilijat kisoissa näyttivät paremmalta kuin suomalaiset, jotka on lennätetty paikalle muiden rahoilla nauttimaan lomasta. Näistä seuraava kommentoija päättelee, että joutaisi oikeisiin töihin koko sakki.
En halua missään nimessä kieltää kommentointia, siihen on jokaisella oikeus. Ja kommenteissa on todella paljon riemua, onnittelua ja kiitoksia urheilun seuraamisen tarjoamista elämyksistä. Myös kritiikki ja pettymyksen tunteet kuuluvat penkkiurheiluun. Mutta miksi juuri urheilu on sellainen työnteon muoto, jossa kunnianloukkaus on niin sallittua?
Urheilussa kansainvälisen tason saavuttanut henkilö kuuluu maanosan tai jopa koko maailman ehdottomaan parhaimmistoon omassa työssään. Tuohon pisteeseen päästäkseen on työura alkanut usein alle kymmenvuotiaana. Todella harva muu ammatti kuin ammattilaisurheilu vaatii niin ehdotonta ja lähes siihenastisen elämän mittaista sitoutumista omaan työhönsä.
Urheilijat eivät ole urheilutapahtuman ainoat alansa ammattilaiset, jotka lähtevät töihin solvattavaksi. Kannattajat löytävät syyllisen oman suosikin epäonnistumiseen usein myös tuomarista. Tuomarin haukkuminen puusilmäksi, nuijaksi tai idiootiksi on monelle kannattajalle kuin itsestään selvyys tai jonkinlainen oikeus.
Ajatellaanpa, jos vaikkapa kirjastonhoitajaan suhtauduttaisiin samoin kuin urheilijaan tai tuomariin. Kirjastoon astuttaessa tervehtimisen sijaan voisi sanoa kirjastonhoitajalle, että “Sinä se et näytä sitten yhtään kirjastonhoitajalta, naapuripitäjän kirjastonhoitajat sentään näyttävät siltä että osaavat hommansa.” Jos taas mieleistä dekkaria etsiessä tarjottaisiin Mäen sijasta vaikkapa Remestä, voisi auttajaa kutsua amatööriksi ja tolloksi.
Penkkiurheilun tulisi mielestäni yhdistää ihmisiä hyväksi koetun asian äärellä eikä toimia alustana kiusaamiselle.
